Blogitekstit ja artikkelit

 

Vähemmistöjen ääni kuuluu yhä vahvemmin muistisairauksien tutkimuksessa

 

MUKES Blog:
Minority Voices Are Becoming Stronger in Dementia Research

Kun minut ensimmäistä kertaa pyydettiin mukaan Alzheimer Europe asiantuntijatiimiin työstämään etnisten vähemmistöjen muistisairauksiin liittyviä erityiskysymyksiä, olimme AE konferenssissa esillä vain yhden pienen session verran. Tuolloin olimme vasta alkuvaiheessa: meidän piti perustella, miksi vähemmistöjen näkökulma on tärkeä osa muistisairauksien hoitoa ja tutkimusta. Tutustuu AE 2018 raporttiin tästä: The development of intercultural care and support for people with dementia from minority ethnic groups

 

 

On hienoa huomata, kuinka paljon olemme edenneet näiden vuosien aikana. Työmme on kasvanut, syventynyt ja ennen kaikkea tullut osaksi laajempaa keskustelua.

Tänä vuonna konferenssissa The 35th Alzheimer Europe conference "Connecting science and communities: The future of dementia care" vähemmistöjen teemoja käsitteleviä sessioita oli jo useita – ja ne järjestettiin isoissa saleissa. Tämä kertoo siitä, että vähemmistöjen kokemukset, kulttuuriset erot ja yhteisöllisyys tunnistetaan yhä selvemmin osaksi muistisairauksien diagnosointia, hoitoa ja tutkimusta.

On ollut ilo nähdä, että alalle on tullut uusia tutkijoita ja toimijoita! Uusien yhteistyökuvioiden kautta löydämme jatkuvasti uusia näkökulmia siihen, miten muistisairauksia voidaan ymmärtää ja kohdata moninaisessa yhteiskunnassa. Meidän työ on tärkeää!

 

 

Kuva: Hanna-Stiina Heinmets

Yhteistyötä ja verkostoja yli rajojen

 

 

 

Verkostoituminen ja yhteinen oppiminen ovat meidän alallamme elintärkeitä. Bolognassa oli erityisen hienoa tavata ENIEC-verkoston kollega Saloua Berdai ja kuulla hänen työstään.

Saloua esitteli oman tutkimuksensa otsikolla: ”Moving toward inclusive dementia care for an ethnically diverse population in Belgium”

Esityksessä Saloua nosti esiin, että Belgiassa – kuten muuallakin Euroopassa – väestö ikääntyy ja moninaistuu, mikä haastaa nykyiset hoitomallit. Hänen mukaansa pelkkä kulttuurisesti ”herkkä” hoito ei riitä, vaan tarvitaan inkluusiivinen lähestymistapa, joka huomioi yksilön taustan, uskonnon, sosiaalisen aseman sekä omaishoitajien ja ammattilaisten roolit.

Berdai korosti, että ihmisten tarpeet ovat monimutkaisia ja muuttuvia, joten hoidon on oltava joustavaa ja aidosti osallistavaa – hoitoa, joka tunnistaa koko ihmisen ja hänen yhteisönsä.

 

 

 

Kuva: Hanna-Stiina Heinmets

 

Mitä uutta konferenssista jäi mieleen


Yksi toistuva ajatus Bolognassa oli ”Your best is good enough” – tärkeä muistutus meille kaikille, jotka työskentelemme ihmisten parissa. Täydellisyyden tavoittelun sijaan painopiste on aidossa kohtaamisessa ja kuuntelemisessa.

Konferenssissa nousi esiin myös kuolemaan ja elämän loppuvaiheeseen liittyvät kysymykset, jotka usein jäävät liian vähälle huomiolle muistisairauksien yhteydessä. Oikea-aikaisen diagnosoinnin merkitys korostui erityisesti elämän loppuvaiheen järjestelyissä: omaiset toivovat diagnoosia jo 1–2 vuotta aiemmin, jotta valmistautumiseen jää aikaa. Keskustelu kuolemasta muistisairaan henkilön kanssa alkaa usein vasta sairauden alkuvaiheessa, vaikka välissä on monta merkityksellistä elämänvaihetta. Tämä muistuttaa, että dementiaa koskeva keskustelu ei ole vain menneisyyden tarkastelua, vaan myös tulevaisuuden suunnittelua ja merkityksellisiä kohtaamisia.

Tapahtumassa korostui myös, että ulkoiset muutokset, kuten maahanmuutto, elämäntraumat ja sosiaaliset muutokset, voivat aiheuttaa eettisiä ja moraalisia ristiriitoja hoidon ja tuen kentällä. Ihmiset eivät aina pysty helposti mukautumaan uusiin olosuhteisiin, ja siksi tarvitaan enemmän yhteistyötaitoja ja yhteisiä toimintatapoja, jotta hoito olisi aidosti inklusiivista ja joustavaa.

Useissa sessioissa korostettiin myös yhteisiä alustoja ja jaettua tietoa omaishoitajien ja ammattilaisten välillä. Teknologian mahdollisuudet nähtiin suurina, mutta samalla muistutettiin, että digiosaaminen ja empatian välittäminen teknologian kautta vaativat harjoittelua ja tietoisuutta.

Monissa puheenvuoroissa nostettiin esiin erilaiset demografiset taustat ja kulttuuriset erot, jotka vaikuttavat siihen, miten muistisairaudet tunnistetaan ja miten hoitoa haetaan. Tämä vahvistaa, että tarvitaan yhä enemmän koulutusta ja tukea sekä ammattilaisille että yhteisöille, jotta palvelut olisivat aidosti saavutettavia kaikille.
Eräs muistisairas osallistuja tiivisti asian osuvasti: “Minulla on rajallinen elämä, mutta etsin silti ratkaisuja.” Se lause jäi mieleeni muistutuksena siitä, miksi teemme tätä työtä. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi ja saada tukea omista lähtökohdistaan käsin.

 

Alzheimer Europe, Bologna 2025 konferenssi osoitti, että vähemmistöjen näkökulma ei ole enää marginaalissa. Se on olennainen osa muistisairauksien tutkimusta ja hoitoa. Tämä kehitys antaa toivoa – ja motivoi jatkamaan yhteistyötä, joka tekee maailmasta vähän ymmärtäväisemmän paikan meille kaikille.

#35AEC


28.10.2025 Siiri Jaakson

 

 

Yksinäisyys ikääntyvien maahanmuuttajien elämässä – miksi siihen kannattaa kiinnittää huomiota?

 

 
Ikääntyvien maahanmuuttajien määrä kasvaa maailmalla vauhdilla. Vuonna 2020 heitä oli jo yli 12 % kaikista muuttajista. Eläkepäivien viettäminen uudessa kotimaassa voi olla rikastuttavaa, mutta se tuo myös isoja haasteita.

Ikä tuo tullessaan muutoksia: terveys heikkenee, toimintakyky vähenee ja moni menettää puolisonsa. Kun tähän yhdistyy muutto uuteen maahan, vaikeudet moninkertaistuvat. Kielimuuri, erilaiset tavat ja ruokailutottumusten eroavaisuudet voivat tuntua esteiltä. Uusien ystävyyssuhteiden rakentaminen on vaikeaa. Se voi johtaa vieraantumisen tunteisiin.

Yksinäisyys ei kosketa vain myöhään muuttaneita. Myös nuorempana maahan tulleet ikääntyneet kertovat syrjinnästä ja sopeutumisen esteistä. Jotkut kokevat olevansa kahden maailman välissä – eivät täysin osa omaa etnistä yhteisöä, mutta eivät myöskään valtaväestöä.

Tutkimusten mukaan maahanmuuttajataustaiset ikääntyneet kokevat yksinäisyyttä useammin kuin kantaväestö.


Yksinäisyys ei ole pelkkä tunne

Yksinäisyys ei ole harmitonta. Se voi heikentää terveyttä ja toimintakykyä. Pitkittyessään se lisää masennusta ja voi johtaa jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. On tärkeää muistaa, että yksinäisyys eroaa sosiaalisesta eristäytymisestä. Eristäytyminen on objektiivinen tila: verkostot ovat pienet. Yksinäisyys taas on kokemus siitä, ettei suhteita ole riittävästi tai ne eivät vastaa omia tarpeita.

Mitkä tekijät lisäävät tai vähentävät yksinäisyyttä?

 Yksinäisyyttä lisäävät:
  • Puolison puuttuminen ja yksin asuminen
  • Matala sosioekonominen asema
  • Heikko terveys ja toimintakyky
  • Masennus, ahdistus ja heikko itsetunto

 

 Yksinäisyyttä vähentävät: 
  • Laajat ystävä- ja sukulaisverkostot
  • Vahva sosiaalinen tuki
  • Aktiivinen osallistuminen yhteisön toimintaan

 

Miksi maahanmuuttajat eroavat kantaväestöstä?

Monet suojaavat tekijät eivät toimi samalla tavalla maahanmuuttajien kohdalla. Yhdessä asuminen, hyvät tulot tai avioliitto eivät tutkimusten mukaan aina suojaa yksinäisyydeltä. Tämä johtuu monimutkaisemmista taustoista: alempi sosioekonominen asema, heikompi terveys ja akkulturaatioon liittyvät esteet, kuten kieli ja yhteenkuuluvuuden puute.

Miksi tämä kaikki on tärkeää?
Yksinäisyys vaikuttaa sekä mieleen että kehoon. Sen ehkäisyyn on panostettava. Ikääntyvät maahanmuuttajat tarvitsevat palveluja ja yhteisöllisiä ratkaisuja, jotka auttavat rakentamaan uusia suhteita ja vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Näin voidaan tukea sekä hyvinvointia että kotoutumista.

Kolme käytännön vinkkiä yksinäisyyden vähentämiseksi ikääntyvien maahanmuuttajien parissa:
  1. Ryhmätoimintaa omalla kielellä ja kulttuurilla Kun ikääntyneet maahanmuuttajat pääsevät osallistumaan esimerkiksi keskusteluryhmiin, liikuntaryhmiin tai harrastuksiin omalla äidinkielellään, kynnys osallistua madaltuu ja yhteenkuuluvuuden tunne vahvistuu.
  2. Sillanrakentajia yhteisöihin Vapaaehtoiset tai vertaisohjaajat, joilla on sekä maahanmuuttajatausta että kokemusta suomalaisesta yhteiskunnasta, voivat auttaa tulkkina niin kielen kuin kulttuurinkin tasolla. Tämä tekee osallistumisesta helpompaa ja rohkaisee aktiivisuuteen.
  3. Osallisuutta päätöksentekoon Ikääntyville maahanmuuttajille voidaan tarjota selkokielisiä koulutuksia ja tukea, joiden avulla he voivat osallistua esimerkiksi kunnalliseen päätöksentekoon, yhdistystoimintaan tai vapaaehtoistyöhön. Kun ääni kuuluu, myös yksinäisyys vähenee.

Kirjoitus pohjautuu artikkeliin “The associations of socioeconomic status, social activities, and loneliness with depression: a multicohort study …” (Wang et al., 2024), johon pääse tästä: https://www.tandfonline.com/doi/epdf/10.1080/13607863.2024.2340736?needAccess=true.

 

24.9.2025 Ann-Ly Palosaari

 

 

Työpajakokemuksia ENIEC AM 2025 -tapaamisesta


Osallistuin ENIEC AM 2025 tapaamiseen, jossa työpajassa "Live-in migrant care workers" käsiteltiin asiakkaan kotona asuvia maahanmuuttajataustaisia "Live-in"-hoitajia, heidän oikeuksia, työolosuhteita, hyväksikäyttöä – mutta myös heidän mahdollista lisäarvoaan muistisairauksien hoidossa.

 

Työpajan teemat herättivät minussa hämmennystä monella tapaa. Minulta puuttui kokonaan tieto ja kokemus ikääntyvien asiakkaiden kotona asuvista, Suomeen muuttaneista hoitajista. Heräsi kysymys, miten tämä voi olla niin laajasti mahdollista, kun Suomessa tällaista toimintaa ei tunnisteta.

Yllättävän monella Euroopan kollegalla, ENIEC-verkoston jäsenillä eri maista, oli kokemuksia "Live-in"-hoitajista. Käsittelimme työpajassa tietoa, jonka mukaan esimerkiksi Saksassa noin 100 000–300 000 iäkästä käyttää kotona ”Live-in” hoitajia. Ilmiö on yleinen myös Italiassa, Itävallassa, Kyproksella, Kreikassa, Maltalla ja Espanjassa. Myös Alankomaissa ja Belgiassa on heitä tiedossa satoja.

"Live-in"-hoitajat ovat usein naisia ja tulevat Keski- ja Itä-Euroopasta sekä EU:n ulkopuolisista köyhemmistä maista. He muuttavat maahan joko työvoimatoimistojen välityksellä tai yksityisesti. Rekrytoivat organisaatiot eivät useinkaan takaa heille oikeudenmukaisia olosuhteita työskentelyyn. Työn ja asumisen rajat hämärtyvät, ja paljon esiintyy hyväksikäyttöä.

 

Työpajassa esiteltiin esimerkkinä hyväksikäytöstä Case "Ana". Ana tuli Brasiliasta työskentelemään Alankomaiden terveydenhuoltoon 40 tunnin sopimuksella. Käytännössä hän työskenteli ympäri vuorokauden ilman vapaapäiviä. Lyhytkin kävelylenkki keskeytettiin perheen vaatimuksesta. Ana päätyi lopulta nukkumaan vaatekaapissa kylpyhuoneen ja potilaan makuuhuoneen välissä. Kun hän valitti huonosta kohtelusta, hänet palkannut toimisto uhkasi karkottaa hänet. (Lähde: Eenvandaag-artikkeli)

Case-jälkeisissä keskusteluissa nousi esiin, että "Live-in"-hoitajat kohtaavat monia vakavia haasteita: alipalkkaus, pitkät työpäivät, riittämätön lepo, huonot elinolosuhteet sekä taloudellinen ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Lisäksi he kokevat usein sosiaalista eristäytymistä. Yleisesti heiltä puuttuu tarvittava koulutus ja valmennus, erityisesti muistisairaiden hoidossa. Kieli- ja kulttuurierot vaikeuttavat kommunikaatiota hoidettavien asiakkaiden ja heidän perheidensä kanssa. Monien oleskelulupa on sidottu työnantajaan, mikä vaikeuttaa ongelmien ilmoittamista.

Verkoston tapaamisen jälkeen tutustuin aiheeseen lisää ja kävi ilmi, että "Live-in caregiver" -malli on monissa maissa kasvava vaihtoehto perinteiselle vanhustenhoidolle väestön ikääntymisen vuoksi. Esille tuli myös tuore raportti, joka kertoo, miten järjestäytynyt rikollisuus on soluttautunut Ruotsin hoiva-alalle. (Lähde: Brussels Signal -artikkeli)

Positiivinen näkökulma: mahdollinen lisäarvo muistisairaiden hoidossa

Aiheessa voi kuitenkin olla myös valoisampi näkökulma. R. Verkaik ja C. Smitsin tuore artikkeli "Een zorgverleners als huisgenoot. De mogelijke meerwaarde van zorg-au pairs bij dementie" (2024) nostaa esiin, että kotona asuvilla "Live-in"-hoitajilla voi olla merkittävä lisäarvo muistisairaiden hoidossa. He voivat tarjota jatkuvuutta, emotionaalista tukea ja henkilökohtaista hoivaa, mikä voi parantaa muistisairaan hyvinvointia ja turvallisuuden tunnetta. Artikkelissa korostetaan kuitenkin, että onnistuminen edellyttää selkeitä pelisääntöjä, koulutusta ja reilua kohtelua. (Lähde: Verkaik & Smits, 2024)

Vaikka "Live-in"-hoitajat eivät ole vielä laajasti käytössä Suomessa, ilmiön tunteminen ja tunnistaminen on tärkeää. Mikäli tällainen hoitomuoto alkaa yleistyä, meidän on varauduttava sekä mahdollisuuksiin että riskeihin.Työpajakokemuksia ENIEC AM 2025 -tapaamisesta

 

Teksti: Siiri Jaakson

 

 

Jututtaja-hanke - yksinäisyyden vähentäjä ja hyvinvoinnin edistäjä

Jututtaja-hankkeen vapaaehtoiset tarjoavat keskustelu- ja puhelinseuraa eri kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluville ikääntyville, jotka eivät ole säännöllisten palvelujen piirissä. Hankkeen päätavoitteina on edistää hyvinvointia sekä muisti- ja aivoterveyttä ja vähentää ikääntyvien yksinäisyyttä. Kohderyhmänä ovat yli 55-vuotiaat arabian, englannin, venäjän ja vironkieliset ikäihmiset ja vapaaehtoiset.

Hankkeen keskeinen elementti on valmennusohjelma vapaaehtoisille, jotka tarjoavat puhelinseuraa tai tapaamisia omalla äidinkielellään. Valmennuksen aikana Jututtajat saavat ymmärrystä ikääntymisen haasteista aivoille ja muistille sekä konkreettisia teemoja keskustelun ja ilon jakamiseen eri muodoissa – puhelimitse, kasvotusten tai ryhmässä. Jututtaja-metodin tärkein elementti on tapaamisten säännöllisyys, aivo- ja muistia virkistävät tehtävät sekä yhteiset viikoittaiset kotitehtävät, jotka rikastuttavat molempien elämää. Tämä mahdollistaa ikääntyvien aidon vuorovaikutuksen tutulla kielellä, mikä on erityisen tärkeää heidän hyvinvoinnilleen. Samoin aivo- ja muistitreeni sujuu erityisen hyvin omalla tutulla kielellä. Suurin osa ikääntyvistä on kokenut soitot ja tapaamiset erittäin positiivisiksi.

 

 

Vuonna 2024 valmennettiin huikeat 111 Jututtajaa, joista 65 ryhtyi aktiivisesti toimimaan Jututtajina. Keskimäärin tapaamiset tapahtuvat kerran viikossa, mutta jotkut Jututtajat ovat viime vuonna tavanneet omia jututettaviaan peräti 80 kertaa.

Ensimmäisestä keskustelukaverista on monille Jututtajille tullut pysyvä ystävä. Useat Jututtajat ja ikääntyvät järjestävät yhdessä erilaisia asioita – käyvät museossa, kävelyllä, kirjastossa tai kirkossa.

Palautteiden mukaan jotkut ikääntyvät ovat löytäneet itselleen uusia harrastuksia, ja jotkut vapaaehtoiset ovat huomanneet, ettei ikääntyvä olekaan niin yksinäinen kuin alussa vaikutti. 

Jututtaja-konsepti on osoittautunut toimivaksi. Vapaaehtoiset käyttävät Jututtaja-teemoja keskusteluissaan, vaikka aiheet ovat joskus vakavia esimerkiksi kotimassa tapahtuvien tilanteiden vuoksi. Haastavina hetkinä vapaaehtoiset ovat oppineet käsittelemään ikääntyvien stressiä mutta päämääränä on aina positiiviset fiilikset ja iloinen yhdessäolo tai keskusteluhetki, joka pohjautuu dialogiin. Samasta taustasta tulevat Jututtajat pystyvät usein samastumaan ikääntyviin ja ymmärtämään, mitä he tuntevat. Keskustelujen aiheet laajenevat luonnollisesti. Alkuun vapaaehtoiset seuraavat Jututtajan ohjelman teemoja, mutta myöhemmin keskusteluista nousevat omat aiheet, kuten musiikki, pihatyöt, ruoka, filosofia ja taide, ja keskustelut muuttuvat vapaammiksi.

Hankkeen suurimmat haasteet ovat liittyneet kielimuureihin, ikääntyvien löytämiseen, mutta myös siihen, että vapaaehtoisten elämäntilanteet ovat muuttuneet paljon lyhyessä ajassa, eikä vapaaehtoistyötä ole voitu jatkaa omien toiveiden mukaisesti.


Mukes Mukula ja Mukulan ruokapiiri - kotona asuvien ikääntyvien tavoittamiseksi

 

Mukes Mukulasta lähtöisin oleva MUKULA ruokapiiri on Jututtajan osa-hanke, joka täydentää Jututtaja-valmennusta.

  • Ruokapiiri tavoittelee kotona asuvia ikääntyneitä yhteisen ruuanlaiton merkeissä.
  • Mukula ruokapiiri pyrkii tavoittamaan niitä ikääntyviä, jotka eivät välttämättä osallistu ryhmätoimintaan tai ulkopuolisiin tilaisuuksiin ja palautteiden perusteella nämä ruokapiirit ovat olleet erittäin suosittuja.
  • Ruokapiirissä vapaaehtoiset Jututtajamme ovat olleet apuna tulkkina,  aivo- sekä muistitreenien järjestäjänä sekä turvallisena saattajana kodista tapahtumapaikkaan. 

 


Lue lisää:  https://www.mukes.fi/mukula/


Takaisin